Sanniksen blogi: Hartsa ja kääpiöiden kosto

Jos toissa viikon catwalk-ilta tuli hieman puskan takaa, niin viime viikolla ei ollut epäilystäkään siitä mitä tuleman pitää. Perjantaina olisivat kevätkauden viimeiset kouluskabat! Lontoon olympialaisten konkarille tämä oli tietysti yhden palstan uutinen, mutta muilta oli täysin tolkku pois. Ratsastajat oli vallannut kiihkeä varustelukuume. Lueskelin Lumialla seuran FB-sivuja huvittuneena. Siellä vaihdettiin pukeutumis- ja varustevinkkejä siihen tahtiin, että Hipposportissa hierottiin taatusti riemuissaan rystysiä. Mutta mitäs – kouluratsastus on kuningaslaji eikä tätä kulahtaneet kalsarit jalassa tehdä. Ja täytyy myöntää: perjantain lähestyessä aloin itsekin syttyä. Helmikorvakoruja en kyllä laittaisi, mutta vähän bling-blingiä voisi tehdä minullekin terää! Näyttäisi paremmalta lehtikuvissa.

Alku oli lupaava. Puoli neljän maissa karsinani ovi kävi. Sisään tuli ensin palli ja sitten Piia – groomien kuningatar! Nyt syntyisi kaikkien aikojen kisakampaus ja lihaksikas kaulani pääsisi oikeuksiinsa. Olisipa näin käynyt Lontoossakin! Siellä jouduin radalle sellaisella vauhdilla, ettei siihen hätään saatu kehiin kuin ensimmäisen vuoden parturi-kampaajaharjoittelija. Paino sanalla ”harjoittelija”. Sykeröni suhaistiin kolmessa minuutissa ja tulos oli sen mukainen. Näytin avaimenperältä. En erityisesti pidä letitettävänä olosta, mutta koska tiesin mitä tulisin saamaan, seisoin nyt paikallani kuin Mannerheimin ratsastajapatsas. Sitä paitsi kukaan ei ole niin hullu, että alkaa ryppyillä Piialle. Peruskoulun opettajat ovat sen verran karaistunutta sakkia, ettei kannata. Tiedä vaikka kävisi kylmät kuten Alppilan yläasteella ja minut tuupattaisiin ulos karsinasta. Kestin siis kuin mies ja kärsivällisyyteni palkittiin. Sain täydellisen lookin ja pokkasin Piialle kiitollisena. Tänään mentäisiin – jos ei taidolla, niin sitten tyylillä!

Seuraavaksi tuli lisää hyviä uutisia. Kuulin käytävältä etäisesti tuttua ääntä ja riemastuin. Voisiko se olla…kyllä…kyllä se oli Outi! Hänkö ridaisi minulla tänään? Long time, no see, baby! Outsa ei kuitenkaan luvannut kisata, mutta tuli ja luovutti kalleimpansa, entisen hevosensa skolehuovan. Olin liikuttunut. Nyt oli pakko yrittää, kun päällä ei ollut mikä tahansa talja, vaan huopa, jossa oli tunnetta. Outin perässä sisään tulivat ratsastajani Päivi ja Sannis. Vasta silloin sain kuulla, että tänään mentäisiin C:2 :ta. Aha. Kysyin, osaako kumpikaan naisista radan. Päivi ilmoitti osaavansa, Sannis eksyi aiheesta. Ilmoitti muistavansa ”melko lailla sinne päin” ja lopusta pitäisi huolen Taikaviitta. Mikä halvatun Taikaviitta? Sain kuulla sekavan selostuksen, jonka ydin oli se, että Hööksin yli-innokas myyjä oli pari vuotta sitten myynyt Sannikselle kisatakin. Kaupat oli tehty sen lupauksen perusteella, että Taikaviitta päällä saisi radalta aina vähintään 70 %. – Voi laupias taivas, huokaisin mielessäni. Kaikkeen sitä kouluhevonen voi joutua. Mutta mennään sitten teryleenin tahtiin, minkäs sille voi. Ehkä siinä on jokin kaukosäädin, joka ohjaa meidät oikeisiin kirjaimiin. Muuten ei kyllä seiskakymppiä kolkuteltaisi.

Kisat alkoivat puoli viideltä. Minä starttaisin Päivin kanssa tunnin päästä siitä, Sanniksen vuoro olisi pari ratsukkoa myöhemmin. Ennen verkkaan siirtymistä käväisin haistelemassa tunnelmia ylätallissa. Siellä oli täysi hööki päällä. Poneja puunattiin kuin viimeistä päivää, Mauriltakin puuttui enää mirri kaulasta. Yritin keventää tunnelmaa ja käväisin kyselemässä pikkujäbän kuulumisia. Kääpiö ei edes vastannut – tuijotti vain seinää silmät suurina. – Mikäs tuolle tuli? kyselin loukkaantuneena. Willy ryhtyi Maurin todellisuustulkiksi ja selitti, että he harrastavat nykyään astangajoogaa. Kun ponit eivät päässeet viime perjantaina catwalkille, raivostuivat ne ja päättivät päräyttää uuden vaihteen silmään. Olivat osallistuneet oikein työväenopiston kurssille. Astangajoogan avulla hallussa olivat nyt syvähengitys, liikemeditaatio, kehotietoisuus, kunto ja keskittyminen. Maurilla oli kuulemma meneillään viimeksi mainittu. – Että turha sitten yrittää mitään, Hartsa, Willy tokaisi turpa tötteröllä. – Minä ja Mauri vedetään kohta sellaiset muuvit, että muille jää vain luu käteen! Menin sanattomaksi. Jo toinen hörhö tänään oli liikaa, joten nyökkäsin hyvät päivänjatkot ja poistuin päätäni puistellen alatalliin turvaan.

Sitten maneesin ovi avattiin ja ensimmäiset C:2:n ratsukot menivät verkkaamaan. Minulla oli aikaa vetää vielä välipalapatukka. Sitten menin minäkin verkkaan ja heitin sen jälkeen Päivin kanssa ohjelman varmalla otteella. Radalta poistuessani tulivat Mauri ja Willy minua vastaan. – No niin, Hartsa, mitäs minä sanoin! karjahti Willy. – Käypä tsekkaamassa meidän prosentit – mikäli ylipäänsä osaat laskea niin pitkälle, härnäsi puolestaan Mauri. – Mitä hemmettiä, oliko kääpiöiden liikemeditaatio sittenkin siivittänyt ne übermaksimaalisiin suorituksiin, hämmästelin. Kauan ei tarvinnut ihmetellä. Kävin kurkkaamassa lehtereiltä tuloksia ja synkkenin. Mauri oli tykittänyt Aliisan kanssa 66,36 %, Willyn ja Sonjan saalis oli 65,23 %. Nämähän olivat aivan pohjoiskorealaiset prosentit! Tässä tarvittaisiin nyt kyllä vähän enemmän kuin uskoa Taikaviittaan, jotta ponit lyötäisiin.

Lähdin verkkaan uudelleen, tällä kertaa Sanniksen kanssa. Nainen näytti muuten tutulta, mutta mitä ihmettä sillä oli päässään? Kypärä joo, mutta se kenotti niskassa kuin mikäkin inttipojan teräspotta. Oli kuulemma lainannut kypärän lapseltaan ja unohtanut säätää asennon. – Korjaa nyt ne hihnat äkkiä, eivät nämä mitkään ampumarataharjoitukset ole, sähähdin hermostuneesti. Liian myöhäistä. Meidän vuoromme kuulutettiin ja sitten oli vain mentävä. Vedin henkeä, siirryin raviin ja sovitin liikkeeni musiikin mukaisiksi. Ämäreistä kajahti imelää ysäripoppia, mikä ei humppamiestä hellinyt, mutta nyt ei auttanut. Sisään vaan!

Tulin radalle rennosti ja päätin yllättää itsenikin pysähtymällä kuin seinään. Sitten nostin pääni ja nyökkäsin tuomarille. Kappas, Mariahan se siellä istui, tervepä terve. Siirryin taas raviin, vetäisin ensimmäisen keskiympyrän ja sitten täyskaartoon. Siellä Sanniksen Taikaviittaan oli tullut ohjelmointivirhe. Linja oli kyllä jotakin muuta kuin opetuselokuvissa ja menin siitä sen verran hämilleni, että vähän kakistelin seuraavalla keskiympyrälläkin. Toisesta täyskaarrosta tuli ensimmäisen kaltainen ja mikä pahinta – se tehtiin Marian silmien edessä. Maria mulkaisi minua hämmästyneenä. – Tiedetään! ulvahdin tuskaisena mielessäni. – Ei täyskaartoa ratsasteta lyhyelle sivulle asti, mutta minkäs teet, kun ratsastaja puskee sinne pää kolmantena jalkana. En minä voi olla menemättä. Täytyy sentään säilyttää jokin illuusio siitä, että kuski ohjaa tätä konetta, puolustauduin.

Seuraavaksi peruutettiin ja hoitelin sen menemällä taaksepäin. Perään tehtiin pari lävistäjää kevyessä ravissa, askelta pidentäen. Sannis meni tästä liikkeestä niin tiloihin, että usutti minut toisella lävistäjällä ylitempoon. Annoin mitä pyydettiin, mutta olin kyllä eri raakasti eri mieltä siitä, tekeekö tämä gutaa kokonaispisteille. Keskikäyntiä odotin, sillä olihan Pirita juuri julistanut, miten meikäläistä ridataan käynnissä. Sinne päin se meni, mutta vain ja ainoastaan minun ansiostani. En juuri jaksanut kuunnella yliaktiivista pohjetta ja otin tempoa alas ihan itse.

Sitten laukkaan. Aloin kaikesta huolimatta olla fiiliksissä ja päätin, että tämän liikkeen avulla vedän kiinni ponien ottaman kaulan. Nosto lähti liukkaasti ja annoin laukan rullata. Keskiympyrä kulki, jatkoin uralle ja sieltä lävistäjälle. Sitten alkoi tajunta pätkiä. Minun mielestäni C:2:ssa vedetään lävistäjät laukkaa H:hon ja M:ään saakka. Miksi Sannis alkoi sitten ensimmäisellä lävistäjällä hidastaa istunnalla, halusiko se ylipäänsä jatkaa? Haloo, päätä nyt äkkiä nainen, aikaa kolme sekuntia! En saanut selvää ja päätin pudottaa laukan kaksi metriä ennen H:ta. Samperi, pieleen meni – tästä lähti ainakin pari pistettä. Nyt pitäisi vetää loppurata kuin hirvi, jotta ponit eivät karkaisi ulottumattomiin. Vedin oikean laukan hurmoksessa ja lävistäjänkin lähestulkoon loppuun saakka. Sitten olivatkin jäljellä enää loppumuuvit. M:ssä raviin, S:stä vasempaan ja G:ssä heippa ja kivat teille! Pysähdys meni siinä mielessä reisille, että vähän niin kuin unohdin pysähtyä, muttei sillä nyt sen suurempaa väliä ollut. Eniten minua kiinnosti yleisö. Uskolliset fanini alkoivat taputtaa ja hihkua nimeäni, joten ei tämä nyt varmaan aivan mönkään mennyt.

Luokassa oli 19 osallistujaa ja lopullisia tuloksia saatiin odottaa kauan. Olin jo tallissa Sanniksen ja Outin kanssa purkamassa lettejä, kun Piia tuli ja kertoi prosenttimme. Päiville 60,00 %, Sannikselle 62,50 %. Luokan kärkikaksikosta ei ollut epäselvyyttä. Ylätallista alkoi kuulua jumalaton mekkala. Voittaja Mauri huusi suoraa huutoa ja veti skumppaa vesiboksissa. Toiseksi tullut Willy ryntäili eestaas käytävää ja hoki ”mitä mä sanoin, jätkät, mitä mä sanoin!”. Forella nappasi kolmannen sijan ja niiasi sivistyneesti. Neljänneksi, puolella pisteellä ennen meikäläistä kiilasi Lukas. Tämä on minulle tuttua, häviän Lukakselle aina turvan mitalla. Mutta no hard feelings ja meille siis viimeiset rusetit. Katsottiin Lukaksen kanssa ponien mesoamista isällisen tyyninä ja todettiin, että antaa poikien nyt bailata. Onpahan kerrankin aihetta. Sen verran jäi kuitenkin Kesä Cupia varten hampaankoloon, että pyysin Lukasta hakemaan kännykkäni. Voi olla, että työväenopiston astangajoogan kurssille ilmoittautuu myös muuan andaluusi. Katsotaan sitten elokuussa, kenen liikemeditaatio lähtee liukkaimmin!